sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Särkynyt unelma 3

Ongelmia oli pelkästään hypätessä. Tasaisella kaikki sujui paremmin kuin hyvin, mutta hypätessä Vivan rupesi kieltelemään paljon. Ei muuta kuin klinikka-aikaa varaamaan. Jalasta löytyi pieni tulehdus, ei mitään vakavaa onneksi. Päätimme aloittaa alusta hyppääsimen kannalta, koska itselle alkoi muodotua rimakauhu kun kieltoja tuli niin paljon. Kokeilimme useita eri valmentajia, koska omani muutti Ouluun. Välillä sujui paremmin, mutta kieltely oli tullut jäädäkseen. Pidimme esteet pieninä ja treenasimme vain kotona.



Kesän alussa löytyi valmentaja jonka kanssa tuntui että homma alkoi sujumaan. Kieltely vähentyi huomattavasti ja loppukesästä alkoi olla toivoa jo että viimeistään seuraavalla kaudella pääsisi kisaamaan. Talven tultua kielelu kuitenkin paheni taas, ja oma itsevarmuus oli nollassa. Vivania piti ratsastaa todella voimakkaasti esteille, mutta koska pelkäsin putoamista en uskaltanut. Yhteisestä päätöksestä päätimme lähettää Vivanin Belgiaan valmentajan kanssa, jolloin hevonen saisi oman itsevarmuutensa takaisin. Itse vuokrasin erästä tallillamme ollutta hevosta ja pääsin hyppäämään sillä, jolloin oma itsevarmuuteni kasvoi.
Lainahevosen kanssa pellolla


Alkuun suunniteltu pari kuukautta piteni puoleen vuoteen, ja kesäkuussa Vivan tuli takaisin vauhdilla koska itseä rupesi huolestuttamaan kun hevosesta ei enää kuulunut mitään. Valmentajaan ei saanut yhteyttä eikä ollut mitään tietoa mitä hevoselle kuului. Kun Vivan saapui takaisin Suomeen se oli kamalassa kunnossa. Kaikki lihakset olivat kadonneet, ja näytti kun se ei olisi saanut ruokaa kahteen kuukauteen. Eläinlääkärin käytyö totesimme sen onneksi olevan terve, kaikki lihas- ja veriarvot olivat normaalit. Ohjeena oli liikuttaa hevosta kuin se ei olisi liikkunut kahteen kuukauteen. Onneksi laidunkausi oli alkamassa, joten lihottaminen oli helppoa kun tuoretta oli paljon.


Kuukauden lihottamisen jälkeen


Kesän loputtua vaihdoimme nykyiseen valmentajaan Pinjaan. Pinja ymmärsi Vivania äärimmäisen hyvin, ja etenimme hevosen ehdoilla. Oma itseluottamus oli kasvanut taas, eikä kieltelyä ollut paljoa yhtään. Etenimme todella hiljaa ja varovaisesti, nyt ei itsellä ollut enää kiire kisaamaan, vaan halusin saada yhteistyön kulkemaan hevosen ehdoilla.




Talvella kaikki sujui, hevonen liikkui paremmin kuin koskaan tasaisella ja hyppäämisen kanssakaan ei ollut ongelmia, muutamia satunnaisia kieltoja. Vuoden vaihteen jälkeen tuntui, että nyt ehkä pääsemme vihdoin kisaamaan kahden vuoden jälkeen. Yhtä-äkkiä kuitenkin hevonen jäykistyi täysin. Hevonen jolla ei koskaan ollut lihasjumeja oli kuin kokovartalo lukon saanut.

Päätimme lähteä Laukaalle Tupamäen luokse, jos hän löytäisi hevosesta jotain. Epäilyksenä oli, että jaloissa saattaisi olla jotain pientä tulehdusta, tai jotain muuta, mutta isompaa epäilystä ei ollut. Tupamäki kehui hevosen liikettä ja hyppyä. Hän epäili selässä olevan jotain vikaa, ja Vivan meni röntgeniin. Kun syy löytyi, tuntui kuin maa olisi mennyt jalkojen alta. Spondyloosi, 5 rintanikama oli kasvanut yhteen. Tauti on äärimmäisen harvinainen hevosilla, mutta yleinen pitkärunkoisilla koirilla.

Sairaus selitti Vivanista kaiken. Miksi se oli kielellyt ja miksi se oli vino. Kasvuvaihe on äärimmäisen kipeä, eikä mitään ennustetta voi antaa. Hyppäämään siitä ei ole ikinä, eikä kouluratsastuksessa mihinkään vaikeaan. Sen runko ei pysty taipumaan kunnolla ja kokoaminen sattuu sitä. Se on kuin reuma ihmisellä, on hyviä päiviä, ja päiviä jolloin sängystä ei pysty nousemaan kun kipu on niin kovaa. Hyvä kunto, ja äärimmäisen kiltti luonne olivat tehneet sen ettei Vivan ollut koskaan ontunut, mutta hypätessä alastulo vaiheen kipu oli niin kova, jotta se rupesi kieltämään. Tuntui kamalalta että sen oli käsketty hyppäämään kaikesta kivusta huolimatta, mutta mistä sitä olisi tiennyt. Se oli tutkittu moneen kertaan kielelun takia, mutta kukaan ei ollut löytänyt syytä, jolloin tietysti uskoimme eläinlääkäreitä.

Helmikuun jälkeen alkoi vaikea aika. Mikä on oikea ratkaisu hevoselle jolla ei ole mitään ennustetta tulevasta. Varsottaminen oli yksi vaihtoehto, mutta kariutimme idean siihen eikä taudin periytyvyydestä tiedetä. Vaikeinta varsottamisessa olisi myös se, että tauti tulee esiin vasta 9-11 vuotiaalla hevosella, joten aika olisi pitkä ennen kuin tietäisi onko sillä sitä. Vaikeaa on, koska ei tiedetä kuinka pitkään nikamat tulevat kasvamaan yhteen, yhden nikaman kasvuvaihe voi olla 3 kuukaudesta yli vuoteen, ja koko aika hevoselle on tuskallista. Myöskään sitä, kuinka monta nikamaa tulee kasvamaan yhteen ei tiedetä, ja koko ajan tilanne muuttuu pahemmaksi.

Lopulta ainut oikea ratkaisu on päästää Vivan vihreille laitumille, koska en halua että se joutuu elämään kivuissa. Kun oman eläinlääkärin kanssa puhuimme, kun hevonen on noin kiltti kuin Vivan se ei näytä kipua läheskään niin kovana kun se on. Helmikuusta lähtien olemme edenneet täysin sen mukaan miltä se on tuntunut. Itselle on henkisesti äärimmäisen raskasta mennä tallille ja liikuttaa hevosta, josta ei voi tietää kuinka paljon siihen sattuu, mutta on sille parempi että se liikkuu. Näin se lihaskunton pysyy mahdollisimman hyvänä, jolloin rintaranka saa tukea, ja se edes hieman vertyy. Huonoina päivinä liike on äärimmäisen huonoa, ja pahimmassa tapauksessa se on ontunut kumpaakin etujalkaa. Nyt onneksi viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet hyviä, ja liike on ollut lähes normaalia. Enää emme odota muuta kuin vakuutusyhtiön päätöstä siitä, jonka jälkeen Vivan ei tunne enää kipua.


Viikkoa ennen kuin selvisi mikä Vivanilla on


Olen omistanut Vivanin nyt lähes neljä vuotta. Se on kaikkea sitä mitä olen ikinä voinut hevoselta haluta. Tein sen kanssa aikoinani päätöksen että olen valmis tekemään sen eteen mitä vain. Kaikista vaikeuksista joita meillä on ollut, en ole koskaan luovuttanut sen kanssa. Minun on käsketty myydä se miljoona kertaa liian vaikeana minulle, mutta en ole pystynyt luovuttamaan. Vaikka se on ollut äärimmäisen vaikea, se kaikki on unohtunut silloin kun hyvä päivä on tullut. En olisi koskaan uskonut että voin saada tälläisen luottamussuhteen hevosen kanssa. Mikään ei ole hyvänä päivänä tuntunut liian vaikelta ja uskallan tehdä sen kanssa mitä vain. Se seuraa perässä kun koira, käytökseltään enemmän koira kuin hevonen. Elämäni vaikein ratkaisu, mutta haluan tehdä sen mitä tunnen itse oikeaksi. Olen varma, ettei se olisi kieltäyt ollenkaan jos sillä ei olisi ollut kipuja, koska hyvänä päivänä hypätessä se teki mitä vain ratsatajan eteen.



 Nyt nämä viimeiset viikot haluan nauttia siitä mitä minulla on. En halua pitkittää tilannetta liian pitkään, haluan pystyä muistamaan sen ikuisesti kaikesta hyvästä mitä olemme yhdessä kokeneet. Tiedän, että jos tilanne pitkittyy nämä muistot unohtuvat, koska kipu ei tule hellittämään.  Se on hevonen, joka on liian hyvää ollakseen totta. Hevonen jota kukaan ei voi ikinä korvata.

Särkynyt unelma 2

Talven mentyä hyvin odotukset uutta kisakautta kohtaan olivat automaattisesti kovat. Kävimme alku vuodesta Niels Nanningin valmennuksissa, ja uusi kisakausikin kerettiin aloittaa. Huhtikuun alkussa hyppäsimme ensimmäisen 110, hevonen vei kuskia, mutta kehitystä oli tapahtunut.
Nielsin valmennuksessa helmikuussa
Eho 5.4 ensimmäinen 110
Eho 5.4

 Kunnes tuli 12. huhtikuuta. Menin täysin normaalisti ratsastamaan, mutta hevonen ontui. Se ei arastellut mitään eikä mitään ulkoisia vammoja näkynyt. Ei muuta kuin soittoa omalle eläinlääkärille, joka tosin suoraan suositteli varaamaan klinikka-ajan. Saimme ajan onneksi viikon päästä Hyvinkäälle, ohjeena liikuttaa hevosta kevyesti jotta vamma säilyisi. Ontuminen oli ravissa selkeää, käynti ja laukka täysin puhtaita.

Hyvinkäällä Olli Mäkelä tutki hevosen ensiksi painellen, eikä hänkään löytänyt ainoatakaan arkaa kohtaa koko hevosesta. Ainoastaan ravi oli hänenkin mielestä epäpuhdas, mutta mitään käsitystä mikä hevosella oli ei löytynyt. Tämän jälkeen alkoi jalan puuduttaminen vaihe vaiheelta, 6.puudutuskerralla löytyi pientä paranemista liikkessä jolloin kipu kohtaa pystyi ensi kertaa paikantamaan.

 Ei muuta kun röntgeniin, tosin siitä ei kukaan viisastunut yhtään. Koko jalka oli täysin terve, pelkästään kehuja hienosta luuston rakenteesta. Ultarassakaan ei löytynyt syytä, jonka jälkeen Mäkelä kysyi voisiko hevosta skintigrafata. Vakuutusyhtiö antoi luvan välittömästi, ja hevonen ja yöksi klinikalle koska ei olisi ollut fiksua tuoda sitä yhden yön takia kotitalliin. Huonosti nukutun yön jälkeen luvassa ei ollut kuin odottamista puhelinsoitosta klinikalta. Kun Mäkelä soitti diagnoosiksi annettiin hiusmurtuma. verenkierto oli vuohisen kohdalta kiivaampaa kuin muualla mikä viittasi murtumaan. Vaihtoehtoja oli kaksi; joka antaa hevosen vain olla ja luutua itsestään tai sitten leikata se. Mäkelä suositteli leikkaamista, jolloin jalkaan laitettaisiin ruuvi joka estäisi murtuman leviämisen.

Vivan leikattiin seuraavana päivänä. Leikkaus sujui todella hyvin ja haimme hevosen kotiin. Seuraavat kolme kuukautta menivät vammaa parannellessa. Ensimmäisen kuukauteen Vivan ei päässyt karsinasta ulos muuta kuin käytävälle siteen vaihtoon. Toinen kuukausi sujui aamupäivät sairastarhassa, muuten karsinassa. Kipu rupesi katoamaan, joten virtaa rupesi löytymään hieman liikaa. Hevonen, joka oli aiemmin tallin kiltein käsitellä piti taluttaa peruttaen ketju suussa jos ei halunnut potkua itseensä. Kesäkuun puolessa välissä siirsimme sairastarhan laitumelle jotta se saisi syödä vihreää kuten muutkin. Sairastarhassa se piehtaroi, jäi lankaan kiinni ja juoksi vapaana laitumella. Mäkelältä luvan saamisen jälkeen se sai viettää viimeisen kuukauden vapaana laitumella jos ei riehuisi paljon. Onneksi tuore ruoho piiti liikkeen minimissä eikä mitään kamalaa tapahtunut.
6.vko sairaslomalla

Pieni potilas
15.7 oli kohtalon päivä. Jännitys oli kamala kun menimme klinikalle. Jalka näytti erittäin hyvältä, mutta emme olleet nähneet hevosta liikkessä ollenkaan. Mäkelä katsoi ensiksi Vivanin liikkeessä ja antoi täysin puhtaat paperit. Röntgen kuvat nähtyään hän totesi leikkauksen sujuneen täydellisesti, ruuvi oli täysin oikeassa asennossa oikeassa kohdassa. Nyt hevosella sai ruveta ratsastamaan täysin normaalisti, hevosen mukaan.

Ensimmäinen ratsatus jännitti kovasti, koska olin varautunut siihen että hevonen ei pysy käsissä ollenkaan. Tallissa kuntoon laittaessa koko hevonen tuntui rentoutuvan kun sille puki pelkän satulan selkään, sekin oli täysin tympääntynyt tekemättömyyteen. Tuntui kun se olisi ajatellut, että vihdoinkin se mamma muisti mitä varten hän täällä on. Koko ratsastus sujui hyvin, hevonen oli täysin rento. 

Tämän jälkeen alkoi rauhallinen kuntoutus. Teimme kaiken hevosen ehdoilla, aina kun energia tuntui vähenevän tahtia hidastettiin, tosin näin taisi käydä vain kaksi kertaa. Jo kahden kuukauden kuluttua liikutus oli täysin normaalia, eikä ainoatakaan lihas jumia ollut syntynyt sen aikana. 
Ensimmäinen ratsastuskerta 16.7
Kuntouttamista
Treeni jatkui normaalina ja kisakautta pystyttiin jatkamaan 26.9 Ypäjältä heti aluekisoista. Kisasimme loppukauden 100 ja 110 luokkia. Loppuvuodesta tuli tieto että tallin toiminta lakkautetaan, joten muutto oli edessä. Helmikuussa 2011 vaihdoimme tallia ja ongelmat alkoivat. 
Ypäjällä ensimmäiset kisat 5,5 kk jälkeen


Ensimmäinen voitto

lauantai 27. huhtikuuta 2013

Särkynyt unelma osa 1

Ennen Vivania omistin Tara nimisen hevosen. Taralta loppui kapasiteetti, ja siltä löytyi irtopala jonka kanssa se ei olisi pystynyt elämään joten se pääsi vihreille laitumille.

 Olin kesän 2009 Ruotsissa Satu Liukkosen luona, ja tarkoituksena oli löytää uusi hevonen. Reissulta mukaan tarttui Vivan. Se oli ensi näkemältä kaikkea mitä halusin hevosesta. Kun menimme tallille jossa Vivan asui, se seisoi käytävällä peppu kohti ovea. Kun näin hevosen pepun tietämättä siitä yhtään mitää olin jo päättänyt että tuo on se hevonen jonka haluan. En tiedä mikä se oli, en pitänyt sitä erityisen kauniina enkä myöskään tiennyt ollenkaan minkälainen se oli ratsastaa.

Koeratsastuksen yhteydessä selvisi että se oli 7-vuotias hollantilainen tamma, tullut Ruotsiin 3-vuotiaana ja ollut koko ajan saman ihmisen omistuksessa. Myös ratsastaja ja kisaaja olivat olleet koko ajan sama henkilö. Se oli hypännyt kaikki ikäkausi kisat hyvällä menestyksellä, mm. 6-vuotiaana Falsterbossa 4 virheellä toisen päivän radan. Niklas näytti hevosen minulle, pääsin itse kokeilemaan sitä, se vei 6-0, mutta olin jo siinä vaiheessa päättänyt että tuon haluan. Kun olin päätöksen tehnyt myös Satu koitti hevosen ja tykkäsi siitä. Kokeilin vielä toistakin hevosta, mutta ei edes kiinnostanut hypätä sillä vaikka se huomattavasti helpompi olikin.
Ensimmäiset hypyt Sadun luona omalla hevosella

Ekaa päivää omassa omistuksessa

Se kerkesi olla Ruotsissa pari viikkoa ennen kun palasimme takaisin Suomeen. Matkan aikana se oli hieman kuihtunut, mutta muuten äärimmäisen hyvän tuulinen. Matka oli sujunut hyvin ja hevonen käyttäytynyt hienosti. Eläinlääkärin tarkastuksesta se meni täysin puhtain paperein, kummassakin maassa. Tallilla tosin ajateltiin millaisen luuskan olen ostanut, koska sillä on "karpin selkä", kosmeettinen haitta joka ei ole mikään kaunis.
Puoli tuntia Suomessa olleena





Kesä sujui hyvin, treenattavaa oli paljon. Sitä oli ratsastanut koko sen elämän ajan pelkkä ammattilainen, joten opeteltavaa oli paljon. Alkuun se vei minua kentällä laukassa, aina en saanut sitä edes siirtymään raviin, ei se lujaa mennyt, piti vaan hauskaa osaamattoman kuskin kustannuksella. Suurin osa johtui pelkästään siitä että en osannut ratsastaa istunnalla vaan vedin ohjasta, jolloin se vain kuumui. Kävimme säännöllisesti tunneilla, sekä Tiina läpiratsasti ja koulutti sitä koulupuolella eteenpäin. Oli siinäkin tekemistä, koska kokoaminen ei ollut sillä mitään helppoa puuhaa. Toinen järkytys oli koulusatula; alkuun se ei edes halunnut liikkua se päällä tallista ulos kun se puristi kylkiä. Tosin siitä päästiin nopeasti eroon kun teimme kivoja laukka maastoja satulan kanssa, niin stressi satulasta loppui. Hyppäsimme myös säännöllisesti, korkealta ja kovaa.
Ensimmäiset kisat, 80 cm

Elokuu 2009

Maastossa laukkailua
Koko talvi meni treenatessa ja tulostakin rupesi syntymään. Kävimme ensimmäisissä aluekisoissa joista saimme sijoituksen. Syksyn myötä yhteistyö parani ja rupesin ymmärtämään hevosta koko ajan paremmin. Paljon oli tehtävää, mutta suunta oli jatkuvasti ylöspäin. Talvi sujui hyvin, tosin alkuun lumi oli kova järkytys Vivanille. Se pelkäsi maneesissa olevia lumen jälkiä maassa, ja pellolla se pelkäsi hukkavansa lumeen. Tosin kun se tajusi mistä oli kyse, se halusi vain syödä lunta ja piehtaroida siinä.
Kerva syksy 2009


keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Sitä sun tätä

Aloittaminen on aina itselleni vaikeinta. En osaa myöskään tarkalleen sanoa onko blogilla mitään tiettyä tyylisuuntaa, lähinnä ehkä lifestylea. Isossa osassa tulee olemaan hevosharrastus, mutta en halua keskittyä pelkästään siihen.

Olen kesällä 22 vuotta täyttävä tyttö Espoosta. Tällä hetkellä arkeen kuulu hevonen, pääsykokeisiin lukeminen ja työt. Mukana tulevat seikkailemaan myös Mango, ja lähitulevaisuudessa luvassa on luultavasti myös uuden hevosen etsintää.

Muita esillä olevia asioista tulee luultavasti olemaan kuntoilu, ruuan laitto ja kosmetiikka, noin ainakin aluksi. Tosin mistä sitä tietää mitä elämä tuo tullessaan. Blogin nimi perustaa siihen, että haluan aina uskoa parempaan huomiseen, vaikka vastoinkäymisiä on tapahtunut, ja tulee ikävä kyllä varmasti vielä tapahtumaan. Haluan uskoa toiseen mahdollisuuteen, ja tämä muistuttaa minua siitä.

Päätähdet