perjantai 26. elokuuta 2016

Tara, hevonen joka opetti mitä hevosen omistaminen on

Taran muisteleminen alkoi siitä kun juttelimme kengittäjäni kanssa kuinka nuori olin kun Taran hankimme. Tai enhän ollut todellisuudessa niin nuori, 16- vuotias, mutta tuosta on jo aikaa. Enemmän puhetta olikin siitä kuinka paljon tuosta hetkestä on jo aikaa, vaikka sen muistaa niin hyvin. Onhan tuota samaa kengittäjääkin tullut käytettyä siitä asti, varsin pitkä kengityssuhde meilläkin takana jo. 


Ensimmäisiä metrin luokkia
Juniorimeeting


Tarahan, oikealta nimeltään Tarantanella, oli ensin minulla vuokralla. Diili oli hyvä, pääsin valmentautumaan esteillä ja koulussa hevosella, sekä myös kisaaminen onnistui. Emme olleet puhuneet edes hevosen hankinnasta, sillä Tara oli tuohon tilanteeseen juuri sopiva. Muistan kuitenkin kuin eilisen päivän, jolloin joulukuussa 2007 sen silloinen omistaja soitti ja kysyi haluisimmeko ostaa sen. Hän oli ostamassa nuorta hevosta itselleen jolloin Tarasta oli pakko luopua. Äitini oli tuolloin pikkusiskon luisteluleirillä Vierumäellä, ja soitin hänelle into piukena että Tara on myynnissä, ja voimmeko me ostaa sen. Tietyllä tavalla odotin kieltävää vastausta vaikka samalla oli toive siitä että kaikki voisi onnistua, ja jokaisen heppatytön unelma käydä toteen. Ja niin joulukuun loppu puolella hevosen käytyä ostotarkastuksessa pieni tamma siirtyi omistukseemme. Hevosen kannalta mikään ei muuttunut, jatkoimme samalla tallipaikalla ja entinen vuokraaja jatkoi liikuttamista, ainoastaan entisen omistajan sijasta tallinomistaja läpiratsasti sitä kerta viikkoon. 

Viimeinen estetunti ennenkuin irtopala rupesi vaivaamaan

Ensimmäiset kisat oman hevosen kanssa
Tara oli alunperin tullut Suomeen viisi vuotiaana Virosta, tarkoituksena tehdä siitä ratsastuskoulu hevonen, mutta siihen se ei sopinut ollenkaan. Sitä oli kohdeltu huonosti, se pelkäsi etenkin vieraita miehiä, selässä olevaa rapinaa, päähän koskemista ja milloin mitäkin. Taran bravuuri oli ettei se antanut tarhasta ja laitumelta kiinni, juoksi vain karkuun eikä tullut kosketusetäisyyydelle. Alkuun olin aivan pulassa sen kanssa, se ei tullut millään herkuilla, ei sillä että kaverit vietiin pois (eikä se keskellä päivää olisi ollut edes aina mahdollista), ei juoksemisella eikä muidenkaan hakemana. Lopulta ainoa tapa jolla sen sai aina kiinni, oli ylimääräisellä langalla nurkkaan laittaminen; näin hevosen sai kiinni alle viidessä minuutissa ilman ylimääräistä juoksuttamista tarhassa. Tara oppikin tämän nopeasti, kun se näki lankanipun kädessä se antoi kiinni, mutta heti lankojen unohtuessa ei ollut toivettakaan saada hevosta sisään. 



Jos jokin kuva kertoo hevosesta niin tämä, muiden takana piilossa ettei tarvitse tulla kiinni
Luonteeltaan se oli kuitenkin maailman kiltein, ratsastaessa ei antanut mitään ilmaiseksi mutta hypätessä hyppäsi kaiken. Juuri sellainen kuin ensimmäisen hevosen kuuluukin olla. Pääsin tekemään sen kanssa kaikkea mahdollista, junnumeetingissä se toimi maastoesteillä vetohevosena, ja sen kanssa pystyi kisaamaan helppoja koulu- ja esteluokkia. Pääsin sen kanssa kehittymään tasaisella valtavasti ratsastuskouluun verrattuna, vaikka koulukisoista ei ikinä menestystä tullutkaan. Esteillä puolestaan pystyin kisaamaan metriin asti, usein yhdellä tai kahdella puomilla. Potentiaalia sillä ei ollut kumpaakaan lajiin kummoisesti, mutta se hyppäsi sydämellään. Sitä ei haitannut vaikka se sai puomeja jaloilleen ja usein puomeja tulikin alas, mutta pysähtyminen ei ollut sille mahdollisuus. 




Koko elämänsä siihen asti kunnes irtopala rupesi vaivaamaan sitä se oli ollut täysin terve. Irtopala oli nähty jo ostotarkastuksessa, mutta ennuste siitä oli hyvä. Kuitenkin huhtikuussa 2009 Tara oli eräänä päivänä täysin kolmijalkainen. Vikaa etsittiin useammalta klinikalta, kunnes kesäkuussa Tupamäki löysi irtopalan uudestaan, huomasi sen liikkuneen ja aiheuttavan jatkuvaa kipua. Vaihtoehtoina oli leikata jalka, mutta ennuste ei ollut hyvä, mitään ei pystynyt lupaamaan ja paraneminenkin oli epävarmaa. Lopulta kesäkuussa, minun ollessa jo Ruotsissa Satu Liukkosella töissä, pääsi tämä pieni lihava musta tamma ikiuneen. Tarassa ei ollut laatua nimeksikään, mutta sen luonne oli kultaakin arvokkaampi. Opin siltä valtavasti siitä mitä hevonen omistaminen on, mitä kaikkea se vaatii mutta samalla myös antaa. 

Viimeisiä päiviä. Tara oli lihavampi kuin koskaan, huhtikuusta asti se oli vain seissyt ja syönyt, toki päivittäin sitä kävin hoitamassa ja harjailemassa
Viimeiset kuvat


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti