tiistai 13. helmikuuta 2018

Ei tätä yksin voi harrastaa

Chainan ollessa nyt kipeä, on asia tullut mieleeni useasti. Vaikka kyse ei ole nyt ollutkaan mistään vakavasta, on tulehdus vaatinut säädöllistä hoitoa. Asia on kuitenkin tullut jo aiemmin mieleeni, sillä täysin yksin tämän lajin parissa on vaikea, ja myös tylsä harraastaa. Harrastuksessa tulee muutenkin hoidettua sosiaalista kanssakäymistä kun juttelee tallikavereille, mutta nyt pohdin asiaa enemmän sen kannalta kuinka vaikea tätä lajia on yksin harrastaa. Niin pitkään kuin kaikki onnistuu ja on hyvin, on kaikki vielä jotenkin mahdollista mutta ongelmien tullessa yksin on lähes mahdotonta pärjätä.




Erityisesti ongelmatilanteissa korostuu se, kuinka tärkeätä on että ympärillä on ihmisiä jotka pystyvät, osaavat ja haluavat auttaa tilanteen niin vaatiessa. Nyt kun Chainalla oli jalassa haava, pystyin heti kysymään valmentajalta ja tallin omistajalta neuvoa tilanteesta ja hoito-ohjeita, aivan kuten eilen pystyin kysymään ohjeita jalan jatkoa ajatellen. Sen lisäksi saan valmennuksissa tärkeitä neuvoja siitä kuinka hevosta tulisi treenata, ja tarvittaessa ohjeita kuinka muuten toimia Chainan kanssa. Itselleni on hyvin tärkeää, että saan apua sitä pyytäessä ja neuvoja miten toimia, mutta saan myös opetella ja tehdä omat päätökset jos niin haluan.

Tallihenkilökunta on aivan yhtä tärkeää tässä lajissa, omistajan tulee pystyä luottamaan siihen että hevonen hoidetaan ja omistajalle kerrotaan jos jokin ei ole kunnossa. Nyt Chainan jalkaa on kylmätty aamuin illoin jos en ole päässyt paikalle, sidettä vaihdettu ja lääkkeet annettu ruiskulla kun muuten ne eivät mene alas. Nämä lisäävät heidän päivittäistä työtään, mutta omistajan kannalta on äärimmäisen tärkeätä tietää että hevonen hoidetaan jos se hoitoa tarvitsee. Itselläni ei esimerkiksi ole mitenkään mahdollista tulla päivittäin kaksi kertaa tallille, sillä iltavuoroni loppuu puoli kymmeneltä jolloin olisin tallilla vasta hieman ennen yhtätoista.

Lähes yhtä tärkeää tässä harrastuksessa on itselleni läheisten tuki, erityisesti äitini tuki on ollut korvaamatonta läpi harrastuksen. Sen rinnalle on viime vuosina noussut erityisesti poikaystäväni tuki, ja vaikka hän ei hevosia millään tavalla harrasta pystyy tukea antamaan myös muuten. Läheiset ja kaverit antavat tukea silloin kun on vaikeaa, lohduttavat ja auttavat parhaansa mukaan, aivan kuten iloitsevat onnen hetkellä. Ilman tätä henkistä tukea olisi tätä lajia mahdonta harrastaa, sillä saan ainakin itse tästä niin paljon enemmän irti kun on joku jonka kanssa jakaa asiat, niin hyvässä kuin pahassa.

Vielä loppuun muutama äidin ottama kuva tammikuulta



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti